Tarina

Arkkitehti Eliel Saarinen (1873-1950) oli 31-vuotias voittaessaan Helsingin rautatieaseman suunnittelukilpailun vuonna 1904. Asema vihittiin monien vaiheiden jälkeen käyttöön vasta 15 vuotta myöhemmin, vuonna 1919. Rakenteilla olevan aseman kohtaloksi tuli todistaa, kuinka Venäjän keisarikuntaan kuulunut autonominen suurruhtinaskunta muuttui itsenäiseksi valtioksi. Samalla rautatieasemasta tuli itsenäisen Suomen pääkaupungin keskeinen maamerkki ja katseiden kohde.

Eliel Saarisen alkuperäisessä suunnitelmassa aseman torni oli piirretty teräväkärkiseksi, Kansallismuseon tapaan. Suunnittelun edetessä torni muutti muotoaan, ja siihen sijoitettiin neljään ilmansuuntaan osoittavat valaistut kellot. 1920 luvulla Helsinki ei tulvinut valoa, joten kaupungin korkeimmasta tornista saatettiin tarkistaa ajankulku pimeälläkin. Aluksi halkaisijaltaan kolmemetristen kellotaulujen koneistot viritettiin päivittäin käsin kammella. 1930-luvulla kellokoneistot sähköistettiin ja vuonna 1980 kellot kytkettiin kvartsiohjattuun keskuskelloon.

Ensimmäisen maailmansodan aikana keskeneräinen rautatieasema toimi sotilassairaalana. Toisessa maailmansodassa lotat suorittavat kellotornista käsin Helsingin ilmavalvontaa. Ratapiha ja raiteet kärsivät pommituksista, mutta itse asemarakennus säästyi suuremmilta vahingoilta. Dramaattinen hetki koettiin 19. joulukuuta 1940, kun sodan uuvuttama presidentti Kyösti Kallio menehtyi sydänkohtaukseen marsalkka Mannerheimin käsivarsille Presidentin odotussalin edustalla. Dramatiikkaa koettiin myös kesäkuussa 1950, kun uhkaavan savupilven nostattanut tulipalo tuhosi aseman ullakon, vesikaton ja laiturikatoksen.